Minulla oli oivallus melkein vuosi sitten, jonka haluan jakaa tänään. Oli talvi, todella kylmä, ja olin kotona sytyttämässä kynttilöitä kuten aina, jotta tuntisin oloni hieman lämpimämmäksi ja kodikkaammaksi. Huomasin, että yksi kynttilöistä suli tavalla, joka lopulta lakkasi toimimasta kokonaan. Jos se jatkuisi näin, se tuhoaisi itsensä ja muuttuisi käyttökelvottomaksi. Joten, ajattelematta asiaa sen kummemmin, aloin pitää kynttilää käsissäni vielä lämpimänä, muotoilin sitä varovasti niin, että se palaisi edelleen sen sijaan, että se muuttuisi käyttökelvottomaksi. Kun tein tätä, jokin yhtäkkiä loksahti paikoilleen. Ymmärsin, että olemme samanlaisia kuin kynttilät. Se, jota pidin kädessäni, tarvitsi lämpöä, pehmeyttä, haavoittuvuutta ja jopa vähän apua muokatakseen itsensä muotoon, joka kestäisi oman palamisensa. Ja siinä hetkessä ymmärsin, että jos haluamme muuttua tavoilla, jotka todella tekevät meistä parempia, meidän täytyy ensin pehmentyä. Jos haluamme jatkaa tarkoituksellista elämää niin pitkään kuin mahdollista, meidän täytyy pehmentyä. Kuulostaa melkein absurdilta sanoa, että ymmärsin elämän kynttilän kautta, mutta siitä tuli aidosti yksi kauneimmista oivalluksista, joita olen koskaan kokenut. Kun elämä tuntuu sietämättömältä, kun tuntuu kuin hukkuisit tai tukehtuisit, vastaus ei ole taistella kovemmin. Se on pehmentää, nojata kaikkeen, mikä saa sinut tuntemaan olosi edes hieman lämpimämmäksi, ja antautua kivulle sen sijaan, että vastustaisit sitä. Muutosta vastaan taisteleminen ei koskaan tee asioista parempia. Se vain venyttää epämukavuutta ja kipua. Pehmeneminen mahdollistaa muutoksen murtumatta