Laskin kaikki Princetonin apulaisprofessorit seitsemään pääosastoon, kaikki oletettavasti palkattu viimeisen seitsemän woke-vuoden aikana. Tietojenkäsittelytieteessä, sähkötekniikassa, matematiikassa, valtionhallinnossa, taloustieteessä nuorten professorien keskuudessa valkoisia miehiä on enemmän kuin muita ryhmiä. (Mutta ei historiassa tai fysiikassa, joka on woke-aktivismin pesä.) Savagen artikkeli on aito, mutta sinun tulisi ymmärtää, että hän poimii pieniä huonoja esimerkkejä. "Yalen historian laitos" ei edusta työmarkkinoita, se ei edes edusta Yalea. Se ei oikeuta sitä, että joillakin aloilla ja luovilla aloilla korkeimman tason pääosin valkoiset johtajat kyynisesti painoivat valkoisia miespuolisia hakijoita (samalla kun suojelivat omia vanhempia verkostojaan). Tämä on aiheuttanut paljon vahinkoa – hakijoille ja laajemmin sosiaaliselle luottamukselle. On hyvä ottaa tämä huomioon, hylätä se, jotta emme koskaan palaa sinne, missä olimme. Tämä on tapahtunut monissa yrityksissä—mutta ei läheskään niin pahasti kuin voisi kuvitella Harvardin humanistisista aineista kertovista artikkeleista. On selvästi halua liioitella woke-kauden liioitteluja. Se oli huono, mutta ajatus siitä, että valkoisten miesten on mahdotonta edetä useimmilla aloilla, vastaa hyvin vähän todellisuutta. Miksi tilastoni edustavat todennäköisemmin eliittiakateemista maailmaa: Valitsin Princetonin parhaaksi kouluksi, jota Savagen artikkelissa ei mainittu, ja pyysin ChatGPT:tä kertomaan minulle seitsemän suurinta osastoa. Se ei ole tarkkaa, mutta jos tekisit tämän toiselle satunnaiselle joukolle yliopistoja ja osastoja, löytäisit samanlaisia asioita. Lukuni apulaisprofessoreista seitsemässä laitoksessa: Valkoiset miehet: 39 Valkoiset naiset: 16 ei-valkoiset miehet: 29 ei-valkoiset naiset: 17 Sivuhuomautuksena lähes kaikki ei-valkoiset olivat etelä- tai itäaasialaisia. Mustat ihmiset, jotka olettivat woke-ajan hyötyjiä, olivat tuskin edustettuina.

Vaihe 1: Se ei oikeasti tapahdu Vaihe 2: kyllä, se tapahtuu, mutta ei iso juttu Vaihe 3: Se on itse asiassa hyvä asia Vaihe 4: Ihmisten paniikki siitä on todellinen ongelma

Tämä on polttava ja hämmästyttävän horjumaton kertomus siitä, miten valkoisten miesten aloitustason mahdollisuudet ja uran alkuvaiheen eteneminen mediassa, Hollywoodissa ja akateemisessa maailmassa lähes sulkeutuivat 2010-luvun puolivälissä. Artikkelin mukaan X-sukupolven valkoiset miehet vetivät tikkaat taakseen, jättäen milleniaaliveljensä harhaan. Kirjailija Jacob Savage, milleniaali elokuva- ja tv-kirjoittajaksi pyrkivä, kysyy, onko tämä pyrkimys monipuolistaa näitä aloja synnyttänyt median, johon yleisö luottelee enemmän, ja paremman television. Ja hän viittaa erityisesti nuorten miesten oikealle suuntautumiseen, katkeroituneina kannesta, jonka he näkevät olevan heitä vastaan. Heidät joutuu maksamaan kalliisti esi-isiensä synneistä. Lukiessani tästä miehestä, joka sukelsi kaninkoloon ja skannaa muiden kirjoittajien esittelyjä yrittäen selvittää, miten he onnistuivat, mutta hän ei, on kuin kurja, vertailemisen ja epätoivon pakkomielle, josta olen onneksi enemmän tai vähemmän parantunut viime vuosina. Oma varhainen ammatillinen elämäni oli sairauden varjostamana ja raiteiltaan: krooninen kipu vei minulta mahdollisuuden päästä kasvokkain työelämään. Katsoin, kun sukupolveni jatkoi eteenpäin ilman minua. Voin vain syyttää minulle jaetun terveyden epäoikeudenmukaisuutta. Minulla ei ollut ketään syytettävää, paitsi huonoa onnea. Voin kuvitella, että tuntisin toisin, jos jokin ulkoinen voima pidättelisi minua. (Tiedoksi, siihen meni yli 15 vuotta, mutta sain vihdoin tarpeeksi otteen kivustani jo kolmekymppisenä—juuri sopivasti saadakseni syövän 43-vuotiaana! Olen nyt 47.)